Loppukesän aamu oli kostea, kun saavuin autollani asiakasyhteisöni toimipisteen pihaan. Tuulilasin läpi näin työnohjattavieni kävelevän pihan poikki rakennukseen, jossa työnohjaus pidettäisiin. He vaikuttivat hiljaisilta ja kävelivät hitaasti yhtenä joukkona. Pysäköin autoni ja lähdin kohti rakennusta. Tulin tilaan, jossa työntekijät yhdessä esihenkilönsä kanssa siirtelivät tuoleja työnohjausta varten. Seisoin vielä ovella, kun yksi työnohjattavistani katsoi minua ja toivotti minut tervetulleeksi hautajaisiin.
Heidät kaikki oli irtisanottu kaksi päivää aikaisemmin. Pahin oli käynyt toteen ja toiminnan lakkautuminen oli varmaa. Tieto ei tullut yllätyksenä, koska yksikön tilanne oli näyttäytynyt asiakasmäärän osalta jo pitkään heikolta. Heille ei yksinkertaisesti ohjautunut enää uusia asiakkaita ja toiminta oli tappiollista.
Työyhteisö koostui ammattilaisista, joilla oli näyttöä ja kokemusta perustehtävänsä laadukkaasta tekemisestä. Matkan varrella oli tapahtunut myös virheitä, mutta niistä oli otettu opiksi. Oppimisprosesseja tarkasteltiin tavoitteellisesti työnohjauksissa. Työyhteisö oli osoittanut minulle sinnikkyyttä ja tahtotilaa muuttaa yksikkönsä suuntaa, mutta tässä hetkessä he olivat voimattomia. Heidän ympärillään tapahtui jotain sellaista, johon he eivät voineet vaikuttaa. Työyhteisö oli saanut kuolettavan iskun.
Tämä olisi viimeinen työnohjaus heille, koska yksikön lakkauttaminen oli tarkoitus toteuttaa nopeassa aikataulussa. Päätimme katsoa taaksepäin ja muistella menneitä. Puhua nykyisyydestä ja siihen liittyvistä ajatuksista ja tunteista. Työyhteisön jäsenten oli myös katsottavat yksilöinä eteenpäin ja samalla luovuttava kaikesta yhteisestä. Rinnalla kulki jokaisen työntekijän oma tarina, eivätkä tarinat olleet keskenään samanlaisia. Irtisanomisen aiheuttamat tunteet, pelot ja turvattomuus olivat ainutkertaisia. Joku heistä koki irtisanomisen olevan mahdollisuus johonkin uuteen, kun toinen taas sanoitti vihaa kaikkea kohtaan. Tilanteeseen liittyi myös samankaltaisia ajatuksia ja kokemuksia, jotka yhdistivät vielä kerran työyhteisöä. Luopumista he tekivät työstään, asiakkaistaan ja työyhteisöstään. Luopumista tehtiin myös arvoista, tavoitteista ja yhteisestä suunnasta, joita oli viimeisenä vuotena yhdessä muun muassa työnohjauksissa rakennettu. Heidän tulisi vielä kerran yhdistää voimansa ja saattaa yksikkönsä päätökseen.
Työpaikkansa ja työnsä menettäneillä tuntui olevan yhteinen käsitys, ettei heitä haluttu kuulla, eikä irtisanominen ja yksikön lakkauttamisprosessi ollut läpinäkyvä. Organisaation johdon ja työyhteisön välistä kommunikaatiota ei koettu kaksisuuntaisena, eikä näin ollen toimivana. Ei ollut keskustelua, kuuntelua ja kohtaamista.
Pääsin työnohjaajana aitiopaikoille, jossa inhimillinen kärsimys näytteli pääosaa.
Irtisanominen on yksilön identiteettiä ravisteleva kokemus
Suomi on ollut jo hyvän aikaa irtisanomisten luvattu maa. Saa nähdä miten pitkään menee, että irtisanomisprosesseista opitaan jotain, edes se, että irtisanomisen täytyisi olla prosessi. Irtisanottu ei kaipaa lohduttavia sanoja ja kiitospuheita, vaan aitoa välittävää kohtaamista sekä uutta suuntaa elämälleen. Irtisanotun täytyy uskaltaa hypätä silloin kun eniten pelottaa.
Ihmisiä ei tule jättää yksin työelämän suurimman kriisin kohdatessa, jota irtisanominen eittämättä on. Irtisanominen on henkilökohtainen yksilön identiteettiä ravisteleva kokemus. Luopumisen äärellä tarvitaan tilaa myös tunteille. Kuka tai ketkä uskaltavat kohdata heidät?
Tätä kirjoittaessani pakkaset ovat jatkuneet jo pitkään. Viimeisellä työnohjauskerralla heiltä lahjaksi saamani villasukat ovat nytkin jaloissani. En ole unohtanut heitä.